Pakkopaidasta pillereihin

Yliopisto-lehti 12/2011

Kuvituskuva

Yli miljoona suomalaista syö psyyken­lääkkeitä. Mielenterveyshuollolla on rajusti enemmän potilaita kuin lunaatikkojen hoitoloissa sata vuotta sitten.

Onko Suomi tullut hulluksi? Harva tutkija uskaltaisi väittää niin. Saati, että nykymeno tekisi kansalaisensa jollakin erityisellä tavalla mielisairaiksi. Arkikielessä psykiatrian teknisiäkin termejä ja eri nimityksiä kaikenkarvaiselle pimahtaneisuudelle jaellaan kevein mielin. Persoonallisuudet taipuvat puheessa psyykkisten poikkeustilojen kuvauksiksi: "mä oon ihan ADHD, veli taas on asperger". Todelliset häiriötilat ovat tavallisia ja läheisiä ongelmia. Siksi ne leviävät arkeen. Kyse ei kuitenkaan ole luonteenpiirteistä. ADHD on verrattaen yleinen neuropsykiatrinen oireyhtymä - suomeksi tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö. Aspergerin syndrooma taas on autismin kirjoon kuuluva monisyinen poikkeavuus, josta kärsivä ihminen ei kykene sosiaaliseen kanssakäymiseen ja ei-kielelliseen viestintään samalla tavalla kuin ihmiset keskimäärin.

Lääketieteeseen ohimennen viittaaminen ja psykologinen puhe ovat kaikille tuttuja. Töissä kahvitunnilla voi kuulla, kuinka äreällä päällä oleva työtoveri "unohti syödä nappinsa", ja maikkarin uutisissa Peter Nyman kertoo sijoittajien masentuneen päivän eurotaloudellisista muljahduksista. Taantuma on markkinoiden masennusta.

Värikkäät tautikuvaukset vilahtelevat myös julkimoiden ihollemenevissä haastatteluissa. On sallittua, kenties jopa suotavaa myöntää heikkous. Epidemiaksi äitynyt suomalainen masennus sopii joskus jopa imagonrakennukseen. Auvossa pitää olla rahtusia pimeydestä, jotta pääsee samastuttavaksi.

Mielenterveyshäiriöt ovat kuitenkin todellisia kansanterveydellisiä ongelmia. Myös julkisuudesta tutuilla.

Ajalla on henkensä ja mielenhäiriönsä. Ihmiset kärsivät harhoistaan, kauhuistaan ja riittämättömyyden tunteistaan omassa ympäristössään. Ja samoin kuin ihminen kasvaa kiinni aikaansa, on nykyaika kasvanut kiinni mielenterveyspuheeseen.

TERAPIAN AIKA

Hulluuden kielikuvaston lisäksi nykypuhe lainaa yhä enemmän tieteestä. Politiikka, arvokeskustelu ja koko kulttuuri on muuttumassa etäisen tieteelliseksi ja ihmiskuva biologisemmaksi ja lääketieteellisemmäksi. Poikkeamia sosiaalisista normeista selitetään sairauksilla ja pikavippien oikeutusta puolustellaan juridiikan avulla.

Lääketieteellistäminen, joka oireellisesti tunnetaan paremmin teknisellä nimellään medikalisaationa, tuo mukanaan sivuilmiönä myös paramedikalisaation. Vallitseva biologinen ihmiskuva nostaa esiin vaihtoehto-oppeja ja tieteen hegemonian kieltäviä perinteitä, joilla on sanansa sanottavanaan myös mielenterveydestä.

Kirjakauppojen psykologia ja filosofia -hyllyistä löytyy paljon muuta kuin sitä akateemista itseään. Selfhelp-kirjallisuus on suositumpaa kuin koskaan. Selfhelppiä, itsensä auttamista, niskasta kiinni ottamista ja oman onnensa seppyyttä korostavat kaikenkarvaiset elämäntaitokonsultit ja elinkeinoelämän keskusliitto.

Mielenterveyspuheen tunkeutuminen kaikkialle on johtanut lisääntyneeseen itsetarkkailuun. Ylenmääräinen omien mielentilojen kontrolli ja mielialan tavanomaisten notkahdusten selittäminen aivokemialla tai jollakin oman kehon ja mielen ulkopuolisella ovat tuttuja asioita. Milloin saamattomuus johtuu kaamoksen lieveistä, milloin ihmissuhteisiin takertuminen vanhempien lapsuusaikaisesta erosta tai alkuviikon melankolia viikonlopun tuopposista.

Mielenterveyttä ja sen hoitoa tutkinut Helsingin yliopiston tieteen ja teknologian professori Ilpo Helén sosiologian laitokselta arvioi, että kieli ja kulttuuri ovat psykologisoituneet jo pitkään, viimeistään 1800-luvulta. Vauhti kiihtyi toisen maailmansodan jälkeen.

– Nykyaikaa hallitsee psykoterapeuttinen eetos. Ihmiset rakentavat minäkuvaansa löyhästi psykologisen käsitteistön varaan. Samoilla välineillä jäsennetään elämän tapahtumia ja pyritään hallitsemaan niitä, Helén sanoo.

Mielenterveys tunkeutuu puheeseen ja ajatteluun monesta suunnasta. Konsulttioppaat ammentavat kyökkipsykologiasta ja psykoterapiaperinteistä, mutta merkittävä osansa on psykiatrialla ja lääketieteellä itselläänkin.

Helénin mukaan sekä tieteellisellä että epätieteellisellä mielenterveyspuheen voittokululla voi nähdä yhteisen juuren.

AIVOKUPPA JA ALZHEIMER

1960-70-lukujen psykiatriassa vallinnut voimakas pyrkimys vankempaan tieteellisyyteen on merkittävästi ollut mukana arkistuttamassa mielenterveyskäsitteistöä, Helén taustoittaa. Tuolloin alettiin luoda kauaskantoisia ja myös varsin kiisteltyjä luokitteluja mielenterveyden häiriöille. Samalla hoidot alkoivat standardisoitua lääketeollisuuden uusien keksintöjen ansiosta.
Myyntimenestyksiksi nousseet lääkebrändit, kuten rauhoittava bentsodiatsepiini Diapam, ADHD:n hoitoon tarkoitettu Ritalin tai monet viime vuosina yleistyneet SSRI-masennuslääkkeet, ovat tehneet hoidosta monien kotien arkea.

Lääkkeillä hoituva mielen sairaus onkin helpommin lähestyttävä ja tutumpi kuin pitkällistä terapiaa vaativa, monimutkainen ja etäinen "hulluus".

– Suomeen varsinainen terapia- ja lääkebuumi tuli hieman muita länsimaita myöhemmin, 1980-luvulla. 90-luvun taitteessa ilmestyi jo ensimmäinen laajasti kuluttajille suunnattu suomalainen psykoterapiaopas, Helén kertoo.

Nyttemmin tieteellisyyden eturiviä edustaa neurotieteellinen tutkimus. Hermoverkkojen ymmärrys on kehittynyt ripeästi viime vuosikymmenten aikana. Lisätieto aivojen ja hermoston toiminnasta ja häiriöistä on tarkentanut myös psykiatriaa.

– Psykiatrialla on kuitenkin erityislaatunsa niin lääketieteen osana kuin tieteen maailmassa yleensäkin. Vuosikymmeniä sitten pohjustetuista luokitteluista väännetään yhä peistä, kenties kiivaammin kuin muilla lääketieteen aloilla, Helen sanoo.

Psykiatria ei lue alaansa ainuttakaan sairautta, jonka mekanismit tunnettaisiin tarkasti kokonaisuutena alusta loppuun, syistä etenemiseen ja eespäin - pikemminkin tarkka määrittely pakenee psykiatriaa.

– Toisin kuin lääketieteessä yleensä, psykiatrian alaan kuuluva sairaus lakkaa olemasta psykiatriaa, kun se tunnetaan kokonaisuutena kyllin hyvin.

Aikoinaan Euroopan mielisairaaloissa tunnettiin diagnoosi nimeltään general paralysis, joka myöhemmin osoittautui syfilis-bakteerin aiheuttamaksi tulehdukseksi, jolla oli psykoosia muistuttavia oireita.

–  Kukaan ei pidä aivosyfilistä enää psykiatrisena sairautena.
Toinen historiallinen esimerkki on dementiaa ja pakkoliikkeitä aiheuttava, parantumaton ja vahvasti perinnöllinen Huntingtonin tauti, joka oireidensa perusteella johti aiemmin psykiatriseen hoitoon. Sama kehityskulku on käynyt Alzheimerin taudin kohdalla.

– Vanhuuden dementia tai Alzheimer ovat enemmän neurolääketieteen ja geriatrian, eivät psykiatrian, alaa, Helén kokoaa.

LÄÄKÄRI EI OLE AINA PSYKIATRI

Ilpo Helénin toimittama kirja Reformin pirstaleet (Vastapaino, 2011) avaa suomalaisen mielenterveyspolitiikan ristiriitaista nykytilaa historiasta käsin. Pääkopan hoidon paradoksi on, että mielenterveyspalveluita kritisoidaan alati tehottomuudesta, vaikka raha- ja voimavaroja suunnataan sinne yhä enemmän.

Mielenterveyspolitiikan viimeisin suuri käänne oli vuoden 1990 avohoitoon suuntautunut mielenterveyslaki, joka pirstoi hoitoja ja varoja useampiin kohteisiin, erityisesti kuntien harteille. Toinen, kulttuurisesti keskeinen ristiriidan syy on, kuten Helén kirjansa esipuheessa kirjoittaa: "että mielenterveyden vaalimisen tarve laajenee nyky-yhteiskunnassa rajattomasti".
Viime vuosisadan alkupuolen mielisairaaloista, lobotomioista ja pakkosterilisaatioista on tultu pitkä matka purkautuvan hyvinvointivaltion hajanaiseen avohoitopolitiikkaan. Psykiatria ja siihen liittyvät tieteenalat ovat ottaneet valtavia harppauksia ja kulttuuri-ilmapiiri on tullut vastaanottavaisemmaksi mielenterveysongelmien suhteen.

Enää psykiatrit eivät tepastele mielisairaalojen kumisevilla käytävillä, vaan erikoispoliklinikoilla. Toisaalta mielenterveyshäiriöitä hoitavat muutkin kuin psykiatrit ja muuallakin kuin erikoispoleilla. Vaikka psykiatria oli lääketieteen osa jo 1800-luvulla, on tieteellistyminen ja hoitoalan rakenteellinen muutos tuonut kallonkutistajien reviirin viime vuosina yhä lähemmäs yleislääketieteen alaa.

Masennus on kyllin yleistä, että sitä voi kutsua epidemiaksi. Tilastollisesti merkittävää on, että suuri osa masennuksista on työperäisiä. Masennusoireista kärsivän ensimmäinen kosketus hoitoon onkin usein työterveysklinikan yleislääkäri. Mutta vaikka psykiatri on lääkäri, lääkäri ei ole automaattisesti psykiatri.

– Psykiatrilla on yleislääkäriä vankempi kokemus vaikkapa juuri masennuksen toteamiseen. Sen takia yleislääkärin vastaanotolla käytetään yleisesti diagnoosipolkuja, hoitosuosituksia ja muita apuvälineitä psyykkisten ongelmien tunnistamiseksi.

Masennuksella on tieteellisessä luokituksessa kolme vaikeusastetta, lievä, keskivaikea ja vaikea. Kun mukana diagnoosin teossa on vielä oirehtiminenkin, kasvaa masennusskaala suureksi. Hoidon tarpeesta saattaa yleislääkärin olla hankala päättää.

– Yleislääkärin antamasta reseptistä voi olla hyötyä. Puolet diagnosoiduista depressiotapauksista paranee lääkittynä ilman muuta hoitoa.

Tavanomainen vastaanottokäynti antaa osviittaa hoitosuositusten toiminnasta. Kun kurkkukipua kärsivä tulee lääkäriin, seurataan tuttua kaavaa: lähete laboratorioon, vanupuikolla nieluviljely ja tulosten perusteella lääkitys tai suositus juoda kuumaa juomaa ja levätä. Harva nykytohtori vain katsoo kurkkuun ja kirjoittaa reseptin.

– Työterveyshuollossa käytetään samaan tapaan rutiininomaisesti oiremittareita masennuksenkin toteamiseen.

Kun masennusdiagnoosia tehdään, keskeinen huomioitava oire on mielialan pitkäaikainen lasku. Hoitomuodoksi valikoituu usein oireisiin tehoava lääkitys. Syy on helppo ymmärtää. Kun mielenterveyden häiriöiden mekanismit, syyt ja seuraukset ovat mitä moninaisimpia, kaksoissokkotutkimuksilla todennettua tehoa on takanaan eniten juuri lääkehoidolla.

Aivokemian säätely on suorasukaisempaa ja tuntuu helpommalta kuin kokemusten ja tunteiden käsittely ja muokkaaminen. Mielenterveyden häiriöiden symboli 2000-luvulla on pilleripurkki.

"NORMAALIA"

Lääketieteellistynyt ajan henki syntyy ja vahvistuu diagnoosien kautta. Siksi Helénkin tarkastelee esimerkkeinään juuri yleisiä nykyajan taudinmäärityksiä: masennusta ja ADHD:tä.
Medikalisaatiota vastaan on noustu sanoen, että nykyisin täysin tavalliset ihmiselämään kuuluvat piirteet, mielialan notkahdukset ja olemisen aallonpohjat koetaan mielenterveyden häiriöiksi. Täyttymättömät elämänodotukset ja arvaamattomat menetykset koettelevat jokaista.
Osin kritiikki varmasti pitääkin paikkansa. Toisaalta Ilpo Helénin mukaan depressiota ja siitä kärsiviä vähättelevä puhe voi olla vaarallista. Masennuksen yleisyydestä ei voi lukea, että koko mittava ongelma alkaisi menettää merkityksensä.

– Kun ammutaan täyslaidallinen masennusdiagnooseja vastaan sanoen, että mielialan ailahtelu on vain normaalia, voi olla, että apua todella tarvitsevat eivät sitä saa.

– Vaikea masennus voi olla hengenvaarallinen sairaus. Sitä ei saa ottaa liian kevyesti.

PULLANEUROOTIKOT

Tieto ihmiskehon kemiallisesta toiminnasta on lisääntynyt. Kehonkuuntelu ja kotidiagnoosit voivat hyvinkin osua usein maaliinsa. Ravintoaineiden saantia, yöunta ja ulkoilua tarkkailemalla voi jokainen vahvistaa käsitystään omista fysiologisista perustoistaan.

Intensiivinen itsetarkkailu, joko tieteen tai jonkin muun oppijärjestelmän kehyksestä, ulkoistaa paljon omasta itsestä ympäröivän maailman ärsykkeisiin. Työelämäkin tuntuu vaativan juuri tietynlaista kokonaista persoonaa, eikä ainoastaan kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa, vaan koko ajan, vapaalla ja sairaslomallakin. Oman mielen rajaviivoja voi olla vaikea piirtää, saati pitää niistä kiinni.

On vaikea sanoa, miten mielenterveyshoidon pirstaloituminen avohoitoihin ja yleislääkäreiden kontolle on voimistanut mielenterveysajattelun leviämistä kaikkialle.

Ainakin se on tullut lähemmäksi arkea. Laaja masennusvalistus ja erilaiset nettimasennustestit antavat viestin: masennus voi koskea ketä hyvänsä. Masennus on koko kansan, jokaisen sairaus. Yleisyys lieventää sairastuneen päälle lankeavaa stigmaa. Masennuksesta voi selvitä.

Kulttuurissa, jossa kaikki on mielenterveyttä, lähes kaikesta tuntuu tulevan mielisairautta. Ihmisellä ei ole enää suosikkikahvileipää, vaan dallaspullaneuroosi. Kaikki mieleltään melankoliset eivät silti ole masentuneita, vilkkaat veijarit eivät aina ole ADHD-potilaita eivätkä kummalliset kaverit neurootikkoja.

Professori Helénkään ei sano, että aikamme on hullu. Hän ei liioin väitä, että jokin yksittäinen tekijä nyky-yhteiskunnassa erityisesti ajaisi ihmisiä mielisairauteen.

Mutta kun koko elämä on mielenterveyttä, jää normaalille kovin vähän tilaa.

Teksti: Mikko Pelttari

Kuva: Marko Turunen

Kommentit

pena & hilleri - 20.12.2011

IHANAA TEKSTIÄ! TERKKUI URAJÄRVELTÄ

Eeva Karmitsa - 22.12.2011

Hei, olisiko mahdollista käyttää 2-palstaista templaattia jutussa, joka on näinkin pitkä. Tätä on tosi epämukava lukea tästä ruudulta.

Epänormaali - 12.1.2012

Loppukaneetti hämmentää - mikä ihme se "normaali" on?

Noora Mäki - 12.1.2012

Suosittelisin ja vahvasti miettimään sitä, miten profiloidaan esim. ADHD oireiset. Olen sattunut huomaamaan oman tautiluokitukseni kohdalla, että siitä on lopulta ollut enemmän apua, että on diagnosoitu kuin vain kadulla kävelevä normaali. Ennen kaikkea medikalisaation etuja kannattaisi miettiä tarkemmin, sillä monasti olen havainnut enemmän sitä parjaavaa tekstiä kuin todellista näyttöä tutkimuksissa. Ehdottaisinkin, että juuri syy yhteyttä erilaisiin neurooseihin ja neurologisiin sairauksiin tutkivaa tiedettä pitäisi tukea. DNA tutkimusta etenkin, ehkä jopa enemmän kuin varsinaista yksilön käytöksen tutkimista.

Kommentoi artikkelia

Toimitus käy läpi kaikki kommentit ennen julkaisua. Kommentteja voidaan julkaista myös Yliopisto-lehdessä.

Voit käyttää tekstin joukossa yleisimpiä html-tageja (<i>, <b>, jne.).








Hae Yliopisto-lehden juttuja